Olen tässä miettinyt. Pitäisikö lähteä käymään Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa, koska en saa muististani irti riittävästi aineistoa kirjoittaakseni kunnolla neulontaan liittyvästä suullisesta kansanperinteestä.
Tokihan me kaikki tiedämme, että puikko pitää neuloa loppuun, ettei tule huonoa onnea, kuolemaa tai jotain muuta pahaa. Uskomuksen taustalla, kuten monesti muutenkin, on tässäkin luultavasti hyvin käytännöllinen tarve pitää silmukat puikolla ja estää niiden juokseminen.
Mutta ihan varmasti on paljon muutakin. Tunnetteko puheeen ”naimarivistä” ? Jos puikon ensimmäinen silmukka jäi löysäksi, puhuttiin naimarivistä. Neulojan (morsiamen) ajatukset liikkuivat sukkaa ylempänä… tai alempana, miten sen nyt ottaa.
Koska blogeissa en ole törmännyt juurikaan tähän suulliseen perinteeseen, aloin ihmetellä onko sitä tallennettu.Kotisohvatutkimus Internetissä paljasti, että vuonna 1989 tehtiin emännän työhön liittyneiden sananlaskujen ja arvoitusten valtakunnallisen keruukilpailu. Myös 1960-luvun kotia koskevaa ”Kotikutoista” -aineistoa kannattaisi ehkä katsoa. Tehtiinhän kuusikymmenluvulla yleisesti vielä itse vaatteita. [Lähde]
Mutta eikö ole kumma, jos käsityöhön liittyvää perinnettä ei ole kerätty? Tietenkin aineellisen perinteen puolella etnologit ovat tutkineet paljonkin käsityöperinnettä, mutta siinä mielenkiinto on vähän toisaalla kuin käsityöhön liittyvässä puheessa, uskomuksissa ja sananparsissa. Kirjaston Kristiina neuvoikin Kansallismuseon keruiden äärelle, mutta tutkimusta pitäisi tehdä ihan työkseen, että noin valtavista aineistoista löytäisi haluamansa. Jos sitä edes on löydettävissä. Tämä on muuten tyypillistä: naisten tekemiset jäävät helposti sivuun.
Naisten käsityöperinnettä tutkinut professori Kaija Heikkinen vastasi sähköpostiviestiini ja kertoi, että erilaisia käsitöihin liittyviä uskomuksia toki on, hän neuvoi, että niitä voisi etsiä SKS:sta. Harmi vain, että arkisto menee remontin vuoksi kiinni ja avautuu vasta elokuussa.
Siitä läksin katsomaan Helsingin yliopiston folkloristiikan laitoksen opinnäytetöiden listaa: onhan nyt hyvänen aika sentään neulebloggareista ainakin tehty joku proseminaariesitelmä tai gradu? Opiskelijathan tunnetusti tuovat opinnäytteissään uudet ilmiöt tutkimuksen näkyville. En minä löydä, löysitkö sinä? Outoa. Joensuussa on sentään sosiologian laitoksella Kati Helenius tehnyt neulebologgaajien yhteisöllisyyttä käsittelevän gradun, mutta sekään ei vastaa kysymyksiini suullisesta perinteestä. Hän lähettikin gradun ystävällisesti minulle. Kiitos!
Tiedättekö, tällaisista kysymyksistä ne tutkijat yleensä aloittavat. Ihmettelystä. Ja kohta ollaan syvällä kammiossa… arkiston pölyssä. Minulla olisi tässä tietysti lievä kotikenttäetu – 90-vuotias äitini, joka on oikea puikkomaistereiden puikkomaisteri, Wetterhoffin kasvatti ja kotiteollisuusopettaja (evp). Ellei sieltä löydä perinnettä, silloin sitä ei ole. Äiti lupasi muistella, puhelimessa hän sanoi, että kudontaan (kangaspuilla) liittyy myös monenlaisia uskomuksia, joilla ilmeisesti äidit ovat opettaneet tyttäriään. Sovittiin tapaamisesta, kun hän on hieman virkistänyt muistiaan. Näinköhän sitä saisi tehtyä Elämän Ensimmäisen Podcastin tänne blogiin?
Alkajaisiksi Oslonsiskokin voisi vähän kaivella muistiaan kommenteissa – entä muut, tunnetteko käsitöihin liittyneitä juttuja? Olen kiinnostunut kaikkeen neulontaan liittyvästä suullisesta perinteestä. Esimerkiksi neulontaan liittyvistä uskomuksista, kuten tuo, että puikko pitää neuloa loppuun ja neulontaan liittyvistä kaskuista ja sananparisista.
Kaskuista tunnen, kiitos äidin, itse esimerkiksi jutun piiasta, joka menee tansseihin, joissa häntä ei haeta tanssimaan. Piika toteaa siihen, että hukkareissu kun ”ei kurintakaan tullut mukaan”. Kiva olisi myös kuulla, keneltä jutun on kuullut ja missä yhteydessä. Vastata voi myös yksityisesti sähköpostissa puikkomaisteri [vänkyrä ] gmail.com.
Avasin räveltäjissäkin keskustelun, jossa tuli esiin villapaitakirous, eli uskomus siitä, että poikaystävälle ei pidä tehdä villapaitaa ennen aviolittoa tai muuten suhde päättyy. Tästä erään keskustelijan miehen isoäidillä oli tiukempi versio: ”“Ei pie antoo mittään villasta ennen vihkimistä”” ;-). Tämä on muuten hyvä esimerkki siitä, miten perinne muuttuu käyttöyhteyden muuttuessa. Jos aiemmin, ehkäisyvälineiden puutteessa, sukupuolinormina oli pidättäytyminen esiaviollisesta seksistä, niin ei tänäänkään normina ole suhteiden pikakuluttaminen. ”Villapaitakirousta” ei välttämättä enää yhdistetä naimakieltoon, mutta yhtäkaikki villapaidan neulominen tuottaa huonoa onnea suhteelle. Olisiko näkökulma nykyisin enemmänkin ”morsiamen”: älä uhraa isoa työtä ja kallista lankaa suhteeseen, joka ei ehkä vakiinnukaan? Se on yksi tulkinta, muitakin voi esittää.
Jo Raverlyn ketju osoittaa, että neulontaan liittyvää suullisesta perinnettä saattaa uhata paha katkos: kerätkäämme siis perinne talteen äideiltämme ja mummoiltamme ennenkuin on liian myöhäistä. Minä kömmin sinne arkistoon kunhan kerkeän, auttakaa te tässä epävirallisessa keruussa muistelemalla kommenteissa! Liittäkää mukaan toimiva sähköpostiosoite, että tarvittaessa voin pyytää lisätietoja. En ole (tie helvettiin on kivetty hyvillä lupauksilla…) tekemässä väitöskirjaa tästä aiheesta, mutta olkoon jonkinlainen esikartoitus, ehkäpä voisisin kirjoittaa ainakin tieteellisen artikkelin folkloristien upeaan verkkolehteen Eloreen. Olkoon se nyt ensimmäisenä tavoitteenani. Liitättehän mukaan tiedon, mistä ja milloin olette kuulleet sen mitä olette kuulleet.
Laitan tähän itselleni muistiin kirjallisuutta, joka pitää lukea, mutta se voi kiinnostaa muitakin.
Kaija Heikkinen: Käsityöt arjen taiteena. Elektroloristi 1/1996 (Nykyisin Elore)
’Tiltun kapiot: iittiläinen käsityöperinne’. Toim. Sanna Kaisa Spoof (SKS 2003)
Liisa Kinnunen: Villapaidoistako elämänlankaa? Tutkimus neulonnasta harrastuksena. 1999. Pro gradu.
Linko, M. 1997. Naisten käsityöelämykset ja muistot. Teoksessa Svinhufvud, L. (toim.) Käsityö viestinä. Suomen käsityön museon julkaisu 13. Jyväskylä. 47-59.
Jos mieleesi tuli joku tähän aiheeseen ohuestikin liittyvä julkaisu, vinkkaathan?
MUOKS. tarkensin otsikkoa ja korjasin yhden mummon miehen isoäidiksi ja lisäsin samaan kappaleeseen lopun.
PUIKKOMAISTERI 
Olen ollut ymmärtävinäni, että sanonta ”hullu kun en ottanu kurinta mukaan” on alun perin pohjanmaalaisen talon tytön sanoma (kun ei haettu tanssiin niin ilta meni siinä mielessäkin pieleen, että kotona olisi voinut tehdä käsitöitä senkin aikaa).
Naimaonni menee, jos pudottaa sukkapuikon lattialle, sanottiin Karkun emäntäkoulussa 1980-luvun puolivälissä.
Samaan suuntaan puhuttiin pudonneesta silmukasta kotikylälläni.
Villaisen antaminen wonna-be-sulhaselle lienee johtunut siitä, että käsittääkseni naisten ei ennen ollut soveliasta antaa lahjaa muuta kuin kihlatulleen, koska se ilmeisesti koettiin eräänlaiseksi kihlalahjaksi (morsiamen työnäyte) ja kihloihinhan ei voinut mennä ilman isän lupaa, joten poikaystävälle annettu lahja olisi ollut eräänlainen lupaus ilman isän antamaa lupaa. Teorian paikkapitävyydestä en ole ihan varma, mutta näin olen asian päätellyt.
Mitä tulee sitten muuhun neulomiseen liittyviin sanontoihin, niin innostuin asiasta itsekin ja ole kysellyt vanhoilta sukulaisilta ja marttatutuilta, mutta kukaan ei ole kuullut muita sanontoja, kuin mitä tässä itsekin mainitsit. Sen vuoksi odotankin innolla mitä saat tulokseksi.
T. Nimim. Julia Camilo
Meidän mummi oli jotenkin ahdistunut, kun kerroin ekaa kertaa neulovani poikaystävälle villasukkia. ”Ennen myö sanottii, et miehelle ei piä antaa lämpimäisiä ennen vihkimistä”, sanoi mummi vähän tuimasti, puoliksi kai leikillään, mutta osittain tosissaankin. Hän tarjoutui itse neulomaan sukat, ettei tulisi rikottua perinnettä, mutta kun ne olivat jo kesken, pidin pääni ja neuloin itse.
Mutta tuon kuulin vain kerran, eikä mummi sen jälkeen ole sanonut mitään, vaikka poikaystävä on saanut jo kaksi huppariakin. Ja yhdessä ollaan oltu jo kolme vuotta, eli ehkä ”lämpimäisten kirous” saatiin murrettua!
Hyvä ajatus tämä perinteen tallentaminen! Täytyypä itsekin kysellä mummilta lisää uskomuksia, kunhan taas pääsen Suomeen.
Aura tuolla jo mainitsikin naimaraidan. Kävin kotiteollisuuskoulun 80-luvulla ja siellä kuulin, että naimaraita on kankaaseen niisimisvaiheessa tullut virhe, joka näkyy pitkittäisraitana kudotussa kankaassa. Ei liene ollut ihme, että ajatus on karkaillut (varsinkin nuorilla neitosilla) niisittäessä, se kun on aika verkkaista, monotonista toimintaa 🙂 Tosin, miksei niitä naimaraitoja vois neuleissakin olla.
Pitääpäs kysellä äidiltä neulomuksista ja uskomuksista. Jään odottamaan mielenkiinnolla sinun juttujasi.
Äh, sullahan oli toi Kinnusen gradu jo tuolla, olen sitä itsekin selaillut muutama vuosi sitten.
Käsityötieteiden graduja ja muutama väitöskirjakin: https://oa.doria.fi/handle/10024/308
Juu, kerro ihmeessä, keneltä olivat tervehiset….!?
Juu, ja vielä se, että lankaa ei pidä katkaista turhaan. Nykyäänkin teen ihan hulluna töitä sen eteen, että saan esim. kerän sisältä tulleen mytyn selvitetyksi, vaikka joskus langan katkaisu olisi ajan käytön suhteen järkevää.
Varmaan tässä taustalla on säästö, sekä langan että vaivan, mutta nyt, yhden huoneen pursutessa lankalaatikoita ja postin kantaessa niitä lisää, ei tästäkään ole kyse. Onko muilla sama päähänpinttymä?
Lankamari
Aura, kiitos paljon, tuokin on hieno juttu! Näinhän nämä menee: variaatioita on monia, eikä autenttista ole olemassakaan – ainakaan folkloressa.
Kyllä aika hyvin luettelitkin jo kaikki tietämäni uskomukset (ei villapaitaa poikakaverille, puikko pitää neuloa loppuun tai jopa niin, että nurja kerros viimeisenä). Naimaraidasta olen kuullut version, jonka mukaan naimaraitaa ei sukkaan tullut sellaiselle, joka oli ”kypsä” naimisiin.